Miksi ryhdyin kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi?

Minulta usein kysytty kysymys on: mistä olen löytänyt tämän perinteisen hoitomuodon ja miten ihmeessä olen päätynyt tälle alalle?

Uskon vanhvasti, että kaikilla tapahtumilla on oma merkityksensä ja polku, jota minäkin olen kulkenut on tuonut minut nyt tähän pisteeseen.

Se, että minä olen valmistunut kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi on vaatinut yhden onnettomuuden, lapsien saamisen ja vahvan kiinnostuksen sekä intohimon terveelliseen elämään ja luonnonmukaisiin hoitomenetelmiin.

Loukkasin oman nilkkani tapaturmassa joulukuussa 2008. Nivelsiteet venähtivät nilkasta erittäin pahasti ja myös koko jalkaterä on siinä rytäkässä vääntynyt. Jalka tietysti turposi heti valtavasti ja mustui totta kai. Mitään ei onneksi murtunut ja ainoa hoito siinä hetkessä oli tukisidos, kylmä, lepo ja tulehduskipulääkkeet.

Jalalla ei ollut mitään toivoa astua ja kuukauden kuljin keppien kanssa. Sen jälkeen pystyin pikku hiljaa ottamaan pieniä askelia. Nilkka keräsi nestettä, sitä särki ja liikuntaa ei tarvinnut miettiä vähään aikaan lainkaan.

Reilusti yli puoli vuotta myöhemmin, loppukesästä/syksystä uskalsin kokeilla ensimmäistä kertaa kevyttä hölkkää. Kuitenkin kesti lähes vuosi ennen kuin pahin turvotus ja nesteenkerääntyminen nilkkaan vähenivät. Aamuisin tilanne oli ok, mutta iltaa kohti huomasi kuinka toinen nilkka oli huomattavasti paksumpi. Nilkan olemassa olon tunsi myös koko ajan ja pieni särky oli jatkuvaa.

Nilkassa ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään vikaa. Se oli venähtänyt, mutta mitäpä sille lääkärissä olisi tehty?

Joitakin vuosia myöhemmin onnettomuuden jälkeen innostuin enemmän liikunnasta mutta oli joitakin asioita mitä en pystynyt tekemään. Nilkka ei esimerkiksi taipunut kunnolla, en pystynyt istumaan sen “päällä” lattialla. Tai jos yritin niin se kramppasi ja suonenveto oli melkein takuuvarma. Juoksulenkin jälkeen yöllä jalkaa särki niin paljon etten pystynyt nukkumaan. Rasituksesta tulehtuivat nilkasta limapussit ja crosstraining tyyppisestä harjoittelusta sain kantakalvon tulehduksen.

Rasitus toi siis uusia ongelmia. Lääkäristä sain neuvon venytellä pohjetta. Toiselta lääkäriltä ehdotuksen kortisonipiikistä, josta (onneksi!!) kieltäydyin. Fysioterapeutilta en saanut varsinaisesti mitään apua. Askellusta tutkivalta henkilöltä sain mukaani muotoillut pohjalliset, jotka jäivät jossain vaiheessa pois (onneksi!), koska en saanut niistä mitään hyötyä.

Apua hain useamman kerran, mutta mikään ei kuitenkin auttanut. Olin varma, että jotain on pielessä mutta hoitokeinot joita olisin saanut, eivät saaneet mitään positiivista aikaiseksi. Kipulääkettä, kortisonia, tukipohjallista ja jumppaohjeita.

Tavallaan tyydyin jalan kohtaloon siinä, että se nyt ei enää kestä kaikkea tekemistä ja että pieni särky kulkee mukanani. Kuitenkin tunne siitä, että asiaani ei oteta tosissaan, kasvoi.

Vuonna 2014 sain ensimmäisen lapseni ja 2017 odotin toista. Raskausaikana ja ensimmäisen lapsen kanssa oli migreenini lisääntynyt. Siihen vaikutti varmasti erilaiset hormonitoiminnassa tapahtuneet muutokset, mutta myös pienen lapsen jatkuva kantaminen saivat niskani entistä enemmän jumiin.

Toista lasta odottaessani päädyin lukemaan kokemuksia vyöhyketerapiasta, koska olin kuullut sen positiivisista vaikutuksista. Ajattelin, että jos synnytys ei meinaa käynnistyä niin menen ehdottomasti kokeilemaan sitä. (Vielä tähän päivään mennessäkään en ole kokeillut vyöhyketerapiaa.)

Lukiessani vyöhyketerapiasta, tuli minulle vastaan myös kirjoitus kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Sanat kolahtivat itselleni voimakkaasti.

“Vanha tapaturma ja esimerkiksi nilkan nyrjähdys, tuo epätasapainoa kehoon ja sillä voi olla vaikutusta myös migreeniin.” Halleluja!

Tässä välissä toinen lapseni ehti syntyä ja meni kuukausi pari ennen kuin palasin uudestaan asiaan.

Mutta siinä kohtaa aloin kahmia asiasta tietoa, google lauloi useampaan kertaan ja mitä enemmän löysin, sitä enemmän ihastuin. Kaikki asiat mitä luin, vaikuttivat hyvin loogisilta. Minun oli ehdottomasti päästävä kokeilemaan voisiko sieltä tulla apua nilkkaani. Migreenin vähentyminen olisi toki iso plussa siinä tilanteessa.

Varasin itselleni ajan ja odotin sitä innoissaan. Ja tietysti luin vielä lisää aiheesta. Löysin myös alan koulutustietoja ja huomasin, että samana päivänä kun minulla olisi ensimmäinen aika varattuna, alkoi myös syksyn viimeinen aloituskurssi.

Ehkä päivän (tai muutaman tunnin) mietittyä ja järjesteltyä, olin perunut ensimmäisen hoitoajan ja ilmoittautunut opiskelemaan.

Jos nyt ajattelen, niin aivan järjetöntä. Mutta siellä minä sitten olin. Istuin ensimmäisellä kalevalaisen jäsenkorjauksen kurssilla 2,5 kuukauden ikäinen vauva sylissäni. (Millä ihmeen energialla aloitin opiskelut valvoen vauvan kanssa yöt??)

Onnekseni kuitenkin tein tämän hypyn kohti tuntematonta.

Minua ei ole koskaan harmittanut nilkan tapaturma. Ilman sitä, en ehkä olisi koskaan löytänyt kalevalaista jäsenkorjausta.